Vastaan

Kummallinen ilta ollut tänään. Sain itseni pois koneen edestä ja peiton sisältä vasta puoli kuuden aikoihin jolloin suuntasin kauppaan. Ajattelin, että terveen ihmisen tulisi syödäkin jotain päivän aikana ja koska kotonani ei ollut yhtään mitään, oli lähdettävä kauppaan. Sorruin sipseihin ja ajattelin myös tehdä täytettyjä patonkeja. Ahmin sipsit alta aikayksikön ja samaa vauhtia kävin myös oksentamassa ne pois. Yhdeksältä aloin katsomaan uudestaan Sooloilua, koska se jäi eilen illalla kesken sattuneesta syystä. Tein yhden täytetyn patongin ja söin sen. Hetken päästä tein toisen ja sitä syödessä ajattelin aamuisia keskusteluja Ihastuksen kanssa. Tiesin hänen haluavan jossain vaiheessa lapsia ja siitä keskustelimme myös aamulla. Patonkia syödessä minulla tuli huono olo, kun ajattelin lapsen saamista. Se on vieläkin minulle niin kamala asia, että en jostain syystä pysty ajattelemaan sitä ilman välitöntä huonoa oloa. En tarkoita nyt itse synnytysprosessia mikä saisi minut voimaan pahoin vaan ylipäätään koko lapsen hankkiminen. Se miten se sitoo, mutta miten epävarmaa kaikki kuitenkin voi olla. Eniten pelkään sitä, että jään yksin lapsen kanssa. Mitä kun kaikki muuttuu lapsen saannin myötä. Ihastus kyllä valitsi sanansa hyvin, sillä kertoi etsivänsä niin kauan, että löytää juuri sen kenen kanssa haluaa loppuelämänsä viettää. Hänen kanssaan tekee sitten 2-4 lasta ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Ilman pettämistä tai muutakaan mihin minä taas en sitten usko. Olen muuttunut hyvin pessimistiseksi. Ennen uskoin todelliseen rakkauteen, enää en. Mutta tosiaan, en ole se oikea Ihastukselle, mutta mitä jos olisinkin? Mitä jos olisin miehen kanssa jonka tietäisin haluavan lapsia ja tietäisin, että todennäköisesti minun tulisi edes harkita ajatusta lasten saamisesta. Tuli huono olo ja patongitkin saivat kyytiä. Jotakin hyvää, enpähän ainakaan liho päivän syömisistä.

Tunteenpurkaus tuli myös elokuvan kohtauksessa, missä Emma haukkuu sen yhden naisen vosuksi. Tunsin piston sydämessäni sillä ajattelin itsekin olevani samanmoinen vosu kun mietin Tyypin ja minun välistä hässäkkää. Kuinka ikävästi oikeasti käyttäydynkään. En ajattele toisten parisuhdetta enkä heidän elämäänsä, mietin vain mikä minulle on hyvä. Tunsin todella suurta syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Kunpa vain aikuistuisin ja alkaisin käyttäytyä epäitsekkäästi. No, vähän kerrallaan.

Loppuhan elokuvassa on ihana. Se sai minut uskomaan myös oman elämäni onnelliseen loppuun. Olen verrannut itseäni Bridget Jonesiin ilman onnellista loppua, mutta ehkä sekin koittaa vielä jonain päivänä. Äitini muuten sanoi, että hän voisi luulla, että Bridget Jones on dokumentti joka on tehty elämästäni. Valitettavaa mutta totta. Nyt taidan kuitenkin mennä kokispullon kanssa löhöilemään sohvalle ja katsoa Jalla Jalla-elokuvan. Tarvin viihdykettä. Ja mikä olisikaan parempaa pakoa todellisuudesta, kuin elokuvien katseleminen. Ja painaa pää Ihastukselta tuoksuvaan tyynyyn<3