Erään ystäväni äiti kirjoitti lehtikolumnissaan siitä, kuinka ihmiset aina ajattelevat sitä, mikä on jäänyt tekemättä. Ollaan niin laiskoja ja saamattomia, kun ei tehdä asioita. Mutta mitä sitten? Mitä sitten, vaikka en saanut tänään siivottua kämppääni katosta lattiaan. Sen sijaan keräilin roskat keittiöstä, pesin neljä koneellista pyykkiä ja siivoilin vaatekaappia. Mitä sitten, jos en tehnyt rästiin jääneitä koulujuttuja? Olin kuitenkin koko päivän koulussa, en missannut yhtään tuntia ja se on hyvin minulta. Mitä sitten vaikka en jaksanut lähteä salille tai lenkille? Mitä sitten vaikka jaksoin pyöräillä kuntopyörällä vain viisi minuuttia? Kyllä se innostus sieltä taas tulee. Miksei olla iloisia siitä, mitä on kuitenkin saanut tehtyä? Ei kai aina kaiken tarvitse olla niin maailmaa mullistavaa, pitäisi olla iloinen niistä pienistä asioista mitä on jaksanut tehdä. Sitä paitsi roskien kerääminen on alku lattiasta kattoon siistille asunnolle.

Katselin fitness-kisoja ja siellä kilpailevia naisia. Olen jo jonkin aikaa haaveillut samankaltaisesta vartalosta, ehkä hieman naisellisemmasta. Haluaisin lihakset, sellaiset jotka erottuvat. En tosin halua rumia, pullistuneita lihaksia. Näkyvät naiselliset lihakset minulle kiitos. Ajattelin huomenna mennä aamulla salille, mutta taitaapa jäädä haaveeksi. Haluaisin olla sellainen henkilö, joka herää aikaisin aamulla, menee salille siinä tarkoituksessa, että pitää itsestään huolta. Sen jälkeen herätään uuteen päivään ja kouluun. Haluaisin aktiivisen ja virkeän päivän. Perjantaina (?) tuli sellainen ohjelma, kuin Jaakko ja maailmanvalloittajat (??). Siinä oli Los Angelesissa asuva meikkitaiteilija Riku Campo (???), jonka päivänkulku vaikutti mukavalta. Tai hän heräsi aikaisin pitämään itsestään huolta pilates-tunnille. Sen jälkeen töihin. Minäkin toivoisin, että minulla olisi itsekuria moiseen. Jos jotain minulta puuttuu, se on itsekuri. En onnistu minkäänlaisissa lakoissa tai muissakaan lupauksissa. Annan aina itselleni luvan retkahtaa.

Tuosta Los Angelesista tulikin mieleeni, että pitäisi mailata sille Los Angelesissa asuvalle hevibändin tyypille, jonka tapasin kesällä. Hän mailasi minulle ja toivoi kuulevansa minusta pian. Jos en vastaa heti, se monesti unohtuu sitten kokonaan. Eihän se ole mukavaa eikä kohteliastakaan varsinkin kun itse odottaa kaikkien ihmisten vastaavan välittömästi. Viimeistään päivän kuluessa. Sama homma on muuten Facebookin kanssa. Minulla on siellä useita henkilöitä, joille pitäisi vastailla, mutta en saa mitään aikaiseksi. Siihen kyllä vaikuttaa osin se, ettei ole edelleenkään nettiä kotona. Joudun kirjoittamaan kaiken koulussa eikä siellä ajatus luista ollenkaan samalla tavalla, kuin kotona.

Eilisiä mietteitä.